Olen haaveillut Angkor Watin näkemisestä livenä niin kauan kuin muistan. Haave oli nyt toteutumassa, kun laskeuduin Siem Reapiin. Yllätys oli suuri, kun uudenaikaisen lentokentän jälkeen vastassa oli majatalo Bou Savyn kyyti: tuktuk-mopotaksi! Olin hieman ihmetellyt, miten kympin yön majoituspaikka pystyi tarjoamaan lentokenttäkyydin, mutta sille oli näköjään selkeästi syynsä.

Bou Savy Guesthouse – halpismajoitusta viidakkotunnelmissa

Mikäpä siinä, matkalaukku kyytiin ja ripsienpidennykset hulmuten matka jatkui Siem Reapin keskustan liepeille Boy Savy -majataloon. Se sijaitsi pölyisen hiekkatien varrella viidakkomaisessa ympäristössä. Uima-allas alue oli hurmaava, ja vanha rakennus näytti ulkoapäin hyvältä.

Tutkuk-kuskini Sina kantoi matkalaukkuni kolmanteen kerrokseen ja sovimme, että hän hakisi minut seuraavana aamuna Angkor Watiin kello kahdeksan. Sain tingattua tuktukin itselleni 15 euroon päivä, mikä oli keskustelupalstojen mukaan käypä hinta. Hintaan sisältyi myös juomavesi koko päivän ajan.

Huoneeni oli iso, vanha ja rähjäinen, silti kaikki toimi. Jopa 1960-luvun jääkaappi… Aluksi huoneessa haisi yskittävän voimakkaasti home. Kun laitoin tuulettimen päälle ja lähdin kaupungille, haju oli parissa tunnissa kadonnut. En silti laittanut vaatteita kaappiin, vaan henkarivaatteet ripustin vaatetelineeseen, muut saivat jäädä lukolliseen matkalaukkuun.

Kaoottinen Siem Reap

Siem Reapin keskusta ei todellakaan ole tarkoitettu kävelijöille. Kunnon jalkakäytäviä ei ole, ja mopot ja autot sukkuloivat ja parkkeeraavat kuoppaisilla teillä miten sattuu. Jos Pattayalla opin menemään liikenteen sekaan, nyt meni sormi suuhun katua ylittäessä.

Kaupunki oli matala ja rähjäinen, siellä täällä oli yllättävän kauniita siirtomaatyylisiä taloja ja kortteleita.

Kävin syömässä, baarikadulla yllättävän edullisella happy hour-drinksulla (Long Island Tea 1,75 dollaria) ja vaihtamassa rahaa. Kun olin ostanut vettä, palasin suosiolla majataloon.

Kieltämättä kauniilla uima-altaalla iltapäivällä lojuessa hirvitti, kuinka viihtyisin Siem Reapissa peräti viisi päivää. Yritin pitää mielessä, miksi olin Siem Reapiin tullut: Huomenna Angkoriin!

Kulttuurishokki ja koti-ikävä iskivät kunnolla päälle vasta illalla, kun tajusin, ettei pelkkä tuuletin pitänyt huonetta riittävän viileänä. Kävin kaksi kertaa viileässä suihkussa. Koska kunnon lukulamppua ei ollut, en voinut edes lukea sängyssä. Onneksi sammuin viiden tunnin yöunien jäljiltä jo yhdentoista aikaan.

Pölyinen Angkor Thom ja upea Bayon

Tuktuk-kuskini tuli sovittuun aikana kahdeksalta aamulla hakemaan. Olin ehtinyt syödä jo ihan kohtalaisen aamupalan; munakasta, valkoista leipää ja ananasta majatalon viihtyisässä ulkoilmaravintolassa. Sina ehdotti, että aloittaisimme Angkor Thomista ja Bayonista Angkor Watin sijasta välttäen näin aamuruuhkat. Se sopi minulle.

Kun pääsimme kaupungin ulkopuolelle, huomasin, että seutua leimaavaa tasaisuus jatkui kaikkialle: viivasuoraa tietä reunustivat pyörätiet, marketit, hotellit ja tehtaat. Yllättäen Angkor Watin lipunmyynti oli keskellä tätä tasaisuutta.

Lippuluukulla meinasi mennä sydän säikähdyksestä kurkkuun, kun lippukassan mielestä sadan dollarin setelini ei kuulemma ollut tarpeeksi hyväkuntoinen. Valehtelin kylmästi nostaneeni sen edellisenä iltana pankkiautomaatista. Neitokainen kysyi, olisiko minulla luottokorttia tai toista satasta. Näytin lompakkoni ja totesin, ettei ollut. Jos hän ei hyväksyisi seteliä, minulla olisi edessä puolen tunnin reissu hakemaan hotellilta luottokortti ja sama takaisin sekä reissu illalla pankkiin vaihtamaan seteli. Tyttö katosi takahuoneeseen kysymään neuvoa esimieheltään. Hermostuttavan pariminuuttisen jälkeen hän istuutui takaisin, otti setelin tiskiltä ja ojensi minulle kuvalla varustetun kolmen päivän lippuni. Sydän edelleen hakaten hyppäsin lipputoimiston edessä tuktukini kyytiin. Huh huh!

Matka Angkoriin lipputoimistolta tuntui loputtoman pitkältä. Näin vilahduksen Angkor Watista ja taas matka jatkui viivasuoria teitä pitkin loputtoman metsän halki. Mietin, miten ihmeessä pyöräilijät jaksaisivat kävellä vielä temppeleillä pyöräiltyään kaupungista lipputoimistolle ja sieltä temppeleille ja niiden välit, jotka osoittautuivat päivän mittaan yllättävän pitkiksi, jopa kilometrien mittaisiksi.

Wikipedian mukaan kuningas Jayavarman VII rakennutti muurein rajatun Angkor Thomin pääkaupungikseen noin vuonna 1200. Kaupunki hylättiin osin sen jälkeen kun Tai-valtio Ayutthayan armeija valloitti ja ryösti sen vuonna 1431. Kaupunki oli kokonaan hylätty 1500-luvulla, ja sen rakennukset peittyivät viidakon alle yli neljäksi vuosisadaksi. Siksi hieman jännitti, oliko alueella enää mitään nähtävää.

Kun lähestyimme Angkor Thomin porttia, haukoin väkisinkin henkeä – se oli niin vaikuttava. Hieman harmitti, että tulin tuktukilla, joka ei voinut pysähtyä tielle kuvaamisen ajaksi. Kävelijät ottivat kuvia, mutta meidän piti jatkaa eteenpäin. Kun tähtäilin tuktukista ulos roikkuen, Sina huusi, että toinen portti tulee olemaan yhtä upea. Sain silti näppäistyä lennosta kuvan, vaikka matka jatkui.

Bayon näytti takaapäin aika vaatimattomalta kivikasalta. Vasta kun pääsin lähemmäksi, näin raunioiden kauneuden – salaperäisten kasvojen ikuisen hymyn ja ilkikuristen apsara-tanssijoiden koristamat pylväät.

 

 

 

 

Se, miltä Bayon on joskus näyttänyt, ei täysin auennut minulle, mutta paikassa oli kyllä selittämätöntä lumoa!

Seuraava temppeli, Baphuon, oli lähinnä valtavan korkea pyramidimainen kohde, josta jäivät mieleen vain painajaismaisen jyrkät portaat temppeliin huipulle sekä läkähdyttävän kostea kuumuus.

Muut lähistön temppelit olivat tosi huonosti säilyneitä. Taivalsin kuumassa ja pölyisessä metsässä ainoana ajatuksena päästä vessaan ja takaisin tuktukini kyytiin. Pian saavuinkin Elefanttiterassin luokse, josta Sina löytyi. Siellä oli myös houkuttelevia vaatekojuja, josta päätin ostaa vilpoisamman hameen ja pitkähihaisen puseron seuraavalle päivälle. Shoppailin vartissa kasan vaatteita vain 15 eurolla.

Seuraavaksi matka jatkui Voiton portin kautta Tevoda- ja Thommanon -temppeleille, jotka olivat ihanan pieniä ja rauhallisia kohteita molemmin puolin tietä.

Voiton portin edessä ei ollut ketään, vaikka portti oli yhtä hieno kuin edellinenkin, joten nyt sain kuvata aivan rauhassa!

Seuraavaksi Sina vei minut syömään. Paikka oli tosi kallis ja tarjoilijat naama nurinpäin. Annoinkin Sinalle palautetta, että tämä ei ollut aivan mitä olin toivonut – tiesin kyllä, että hän saisi siitä provikat, mutta lounas oli kolme kertaa kalliimpi kuin keskustassa! Muovituolipaikasta lounaan olisi saanut varmasti puoleen hintaan.

Seuraava kohteemme oli Lara Croft -elokuvasta tuttu Ta Phrom, jossa puut ovat paikoitellen kasvaneet temppelin sisään ja ympärille. Temppelin lähelle ei päässyt tuktukilla, vaan sinne piti kävellä pölyistä tietä pari sataa metriä.

Kohde oli valtavan sokkeloinen ja täynnä väkeä. Kuvauksellisimpiin paikkoihin, joissa puut oli jätetty kasvamaan raunioiden ympärille, sai jonottaa jotain nähdäkseen. Koska kiertosuuntia oli useampia, eksyin pariin otteeseen.

Kypsänä kuumuuteen ja pölyyn totesin Sinalle, että voisimme lähteä jo takaisin Siem Repiin. Sina suositteli vielä matkan varrella sijainnutta Banteau Kdei -temppeliä. Siellä alkoi tuntua, että kivikasoja on nähty tarpeeksi enkä jaksanut enää ottaa kuvia. Kuuliaisesti lompostin sen vielä läpi.

 

Ta Phromissa oli myös upeita pylväskäytäviä.

Rajansa kaikella, temppeleilläkin, tuumasin ja suuntasimme kohti kaupunkia. Ja voi pojat, että kylmä Angkor-olut ja pulahdus kylmään uima-altaaseen maistuivat temppeliurakan jälkeen hyvältä!

Kävin illalla taas baarialueella nautiskelemassa happy hour -mojiton. Sitten suuntasin syömään ja vanhaan basaariin tuliaisostoksille. Siellä oli samaa krääsää kuin Pattayallakin, mutta yllättäen lähikorttelit ja joen ranta näyttivät iltavalaistuksessa tosi kauniilta! Kävelin toista kilometriä ennen kuin väsy iski ja otin tuktukin takaisin majataloon.

Vihdoinkin Angkor Wat!

Aamu-unisena tyyppinä en todellakaan aikonut raahautua Angkor Watiin katsomaan auringonnousua jo viiden aikaan aamuyöllä. Halusin kuitenkin lähteä aikaisin, koska en halunnut väsähtää taas helteen vuoksi ennen aikojaan. Niinpä Sina haki minut seitsemältä ja olin Angkor Watissa 7.25.

Wikipedian mukaan kuningas Suryavarman II rakennutti Angkor Watin hindu-jumalalle  Vishnulle omistetuksi valtiontemppelikseen ja pääkaupungikseen 1100-luvulla. Valtavaa vallihaudan ympäröimää temppeliä ei koskaan hylätty täysin. 1300- ja 1400-luvuilla Angkor Wat muunnettiin theravada-buddhalaiseksi temppeliksi, jollainen se on nykyäänkin. Angkorin temppelien joukossa se on erikoinen, sillä vaikka se jätettiin jokseenkin huomiotta 1500-luvun jälkeen, sitä ei koskaan kokonaan hylätty. Temppeli on melko hyvin säilynyt näihin päiviin saakka.

Kun näin Angkor Watin sitä ympäröivän vallihaudan takaa aamuauringon oranssissa hehkussa, tunsin valtavan syvää onnea. Temppeli oli yhtä vaikuttava kuin olin kuvitellutkin. Lähestyin sitä hitaasti, nautiskellen. Ilmeisesti pahin väentungos oli auringonnousun jälkeen siirtynyt muualle ja koronavirus rokottanut kiinalaisten määrää, sillä sain nauttia upeasta näystä rauhassa.

Itse päätemppeliin saavuttaessa toivoin, että olisin vuokrannut oman oppaan. Temppelissä oli yllättävän paljon nähtävää eivätkä päätorneja ympäröivät tilat ja upeasti korkokuvin koristellut pylväskäytävät oikein avautuneet ilman opasta. Päätorneihin pääsi vain yhdeltä sivulta huikean jyrkkiä portaita pitkin, onneksi ei tarvinnut jonottaa! Niissä ei ollut juurikaan nähtävää upeita näköaloja ja kauniita devata-reliefejä lukuun ottamatta.

Angkor Watin jälkeen jatkoimme niin sanotun suuren kierroksen temppeleille eli seuraavaksi vuorossa oli Preah Khan. Se oli upea vallihaudan ympäröimä paikka, mutta Angkor Watin jälkeen kuitenkin aika pieni. Seuraavaksi suuntasimme Banteau Preihin ja sitten laajan tekoaltaan takana sijaitsevaan vaatimattomaan pienempään temppeliin.

Sen jälkeen totesin, että kivikasoja on nähty tarpeeksi: haluan nähdä vain kaksi temppeliä, joista toinen oli ihana pieni ja tunnelmallinen Ta Som, jossa valtava vanha puu oli kasvanut kauniin portin ympärille.

Sen jälkeen kävimme vielä tiilistä rakennetussa Pre Rup -temppelissä, jossa pääsin taas kiipeilemään huikean jyrkkiä portaita pitkin torneihin. Sen jälkeen pistin topakasti pillit pussiin ja ilmoitin, että nyt hotellille! Angkor oli kahdessa päivässä nähty. Myös punaiseen pölyyn peittyneet kenkäni sanoivat, että nyt riitti…